Dagen efter

Otsikon mukaan minun olisi pitänyt kirjoittaa tämä jo tiistaina, mutta muu hötkyäminen ja pienimuotoinen flunssa ovat pitäneet pääni poissa kirjallisesta tekstin tuottamisesta. Mutta kun otsikko tuli mieleeni samalla kun sain idean koko kirjoitukselle, päätin pitää sen silti.

Maanantaina koin urani tähän asti toisen suuren popan. Jostain syystä nämä suuret palot ovat aina niitä, joissa emme kykene rakennusta pelastamaan. Tai sitten onnistumiset eivät vain vaikuta niin suurilta ja merkittäviltä.

Saimme hälytyksen Karelian Lihajalosteelle puolen yhdentoista aikoihin maanantai aamuna. Lähdin Liperistä sammutusauton yksikönjohtajana matkaan samalla ja kuuntelin kun Joensuun yksiköt lähtivät hieman meitä ennen liikkeelle. Koska kyseessä oli arkipäivän virka-aika, ei Liperistä, Viinijärveltä tai Ylämyllyltä ollut odotettavissa kovinkaan suurta miehistömäärää. Kaikilla näistä asemista kun valtaosa henkilöstöstä on sopimuspalomiehiä, joilla kaikilla on oma siviilityönsä. Viinijärven ja Ylämyllyn yksiköt lähtivät onneksi liikkeelle ja Ylämylly saavutti kohteen ensimmäisenä (tehdas on vajaan kilometrin päässä paloasemalta).

Henkilöstön vähyyden takia kaikki Liperin yksiköt (eli Liperi, Viinijärvi ja Ylämylly) yhdistettiin yhdeksi yksiköksi ja itse aloitin heti kohteeseen saavuttuamme savusukelluksen yhdessä Ylämyllyn yksikön jäsenen kanssa. Ensimmäiset havaintomme savusukelluksen aikana olivat savun poikkeuksellisen suuri määrä (savuraja oli käytännössä lattiassa) sekä sen viileys ja vaaleus. Tumma savu on tavallisessa rakennuspalossa syttymisherkempää kuin vaalea savu (ammattikielessä puhutaan rikkaammasta palokaasuseoksesta). Ensimmäisen sukelluksen aikana näimme vain muutaman liekin seinärakenteiden sisällä ja katonrajassa. Kaikki näkyvät palot saimme sammutettua.

Ilman lähestyessä loppumistaan poistuimme huoltoon ja toinen pari jatkoi siitä mihin jäimme. Pikaisen huollon (lue: pullon vaihto ja hieman nestetankkausta) jälkeen saimme tehtäväksi sukeltaa edellisen tilan viereiseen tilaan. Sen ovesta tuli jo huomattavasti tummempaa savua. Valitettavasti tästäkään tilasta emme löytäneet paloa. Savut vain olivat jo tummempia ja selvästi lämpimämpiä. Kontallaan ollessamme (tavallinen liikkumismuoto savuisessa tilassa) ylös nouseva käsi kohtasi epämukavan lämpimät olosuhteet (saunat jäävät kevyesti toiseksi).

Sillä aikaa kun me sukelsimme Joensuun yksiköt aloittivat katon purkamisen palokaasujen purkamiseksi sitä kautta ja palon löytämiseksi. Paloa ei valitettavasti löytynyt ullakoltakaan. Sammutustyötä vaikeuttivat myös liian alhaisesta verkostopaineesta johtuneet ajottaiset vesikatkokset. Tosin kyllä siellä sitä vettä ajottain kulutettiinkin melko paljon.

Jossain vaiheessa sain myös itselleni varsin uudenlaisen tehtävän rakennuspalossa. Meidän piti aloittaa rakennuksen alla olevan öljysäiliön vaahdottaminen sen syttymisen ehkäisemiseksi. Ensimmäistä kertaa rakennuspalossa käytin vaahtoa. Eivätkä olosuhteet olleet loppuvaiheessa enää mitenkään viileätkään…

Jo itse palon aikana kuvatessaan Anna kuuli kyläläisten moittivan palomiehiä tehtaan polttamisesta. Samaa ovat jotkin työkaverini kuulleet palon jälkeenkin. Ainakin yksi moite on ollut se, että palomiehet vain seisoskelivat palavan tehtaan ulkopuolella. Itse käytin palon alkuvaiheen sammutustöiden aikana kolme pullollista ilmaa, kaksi niistä savusukeltaen. Savusukellus on tehtävistämme vaarallisimpia ja fyysisesti raskaimpia.

Turvallisuusohjeemme ovat sellaiset, että jokaista sukeltavaa paria kohden pitää rakennuksen ulkopuolella olla työpari valmiina menemään rakennukseen sisälle jos sukeltavalle parille tulee ongelmia. Tämän takia paloissa seisoskelee miehiä, joilla ei voi olla muuta merkittävää tehtävää kun paloa sammutetaan sisältä käsin. Ensisijaisesti tavoitteemme on pitää oma henkilöstömme turvassa, tai kuten palomestari Jukka Valtoaho totesi kuun alun suuronnettomuusharjoituksessa:

Suomessa palomiehelle on ei-hyväksyttävää tapattaa itsensä.

Nyt palon jälkeen, kun olemme saaneet tarkempaa tietoa palaneen rakennuksen rakenteista sekä alustavia arvioita poliisin teknisiltä tutkijoilta, on helppoa olla jälkiviisas ja arvioida mitä asioita olisimme voineet tehdä toisin. Kuitenkaan kaiken jälkiviisaudenkaan jälkeen en voi varmuudella sanoa, olisiko tehdas ollut pelastettavissa. Kuten palon pelastustoimen johtaja yhdessä haastattelussa totesi, rakennus oli erittäin haastava palon sammuttamisen kannalta. Kyllä me aina parhaamme teemme palavan kohteen pelastamiseksi.

Tämän kirjoituksen innoittajana on tietyllä tavalla ollut SPALin jäsenlehdessä ollut artikkeli tiedottamisesta kanadalaisissa palolaitoksissa (varoitus suurikokoinen PDF, juttu alkaa sivulta 18). Parhaan kimmokkeen omalle kirjoittamiselleni antoivat jutun seuraavat kappaleet:

Kanadassa pelastusalalla on samat pelisäännöt siitä, kuka saa antaa lausuntoja. Niitä kuitenkin sovelletaan; palomies voi kertoa kokemuksistaan ja fiiliksistään sammutushyökkäyksen aikana. Kommentit siitä, oliko sammutustaktiikka hyvä ja mikä mahdollisesti aiheutti palon, kuuluvat esimiesasemassa olevalle.

TV ruudusta katsottuna hikinen ja nokinen palomies oli kiinnostavampi ja tunteisiin vetoavampi kuin seuraavaksi lausuntoa
antanut siistiasuinen palopäällikkö.

Vaikka Suomessa pelastuslaitokset ovat viime aikoina aktivoituneet positiivisella tavalla tiedottamisen saralla, on suomalainen tiedottamiskulttuuri vielä varsin vahvasti sidottu painavaolkapäisten herrojen lausuntoihin uutisoinnissa. Olkoon tämä yksi yritys murtaa vielä varsin jäykkää ja virallista tiedottamista hieman henkilökohtaisemmilla lausunnoilla.

Kaikista palon aikana otetuista kuvista kiitos Annalle.