Tiedon luotettavuudesta

Nykyaikana koemme jatkuvaa tiedon tulvaa. Etenkin webin käyttöön kasvaneet nuoremmat aikuiset kuluttavat uutisia aivan eri tavalla kuin aikaisemmat sukupolvet. Ampparit ja muut vastaavat uutisia monesta lähteestä jatkuvasti, lähes reaaliajassa, keräävät palvelut mahdollistavat helposti laaja-alaisen tapahtumien seurannan pienellä viiveellä. Blogit sekä kaikenlaiset yhteisölliset datan jakamiseen liittyvät palvelut lisäävät tiedon määrää vielä entisestään. Digikamerat sekä kamerakännykät mahdollistavat nyt myös kuvamateriaalin levittämisen lähes välittömästi kuvan ottamisen jälkeen. Tietoa, tai ainakin dataa, meillä siis on käytettävissämme lähes rajattomasti. Mutta miten voimme luottaa siihen?

Olin varsin pettynyt huomatessani, että Ylä-Kotolan ja Mehdin Uusmediatieteen perusteet ei millään tavalla noteeraa tiedon luotettavuuden arviointia osaksi uusmediatiedettä. Uusmedian kuvaavia piirteitä ovat mm. vuorovaikutteisuus (onko interaktiivisuudelle niin vaikeaa käyttää oikeaa suomenkielistä sanaa?) sekä verkottuva ja moninaistuva media. Tiedon, tai ainakin datan, määrä siis lisääntyy ja sitä tuottavat yhä useammat lähteet, mutta luotettavuuden arvioinnilla ei ole asian kanssa mitään tekemistä?

Jo aikaisemmin kirjoitin siitä miten journalismi muuttuu. En varmastikaan ole ainoa, joka on huomannut perinteisissä, luotettavissakin medioissa useita virheitä, jotka jäävät korjaamatta. Erityisen hyvänä ja tuoreena esimerkkinä esiin nousee uutisankka Wikipediasta, joka levisi maailmalta Suomeenkin. Matti Lintulahti ihmetteelekin varsin asiaan kuuluvasti miten on mahdollista, että luotettavat perinteisen journalismin edustajat eivät kovinkaan herkästi oikaise virheellisiä uutisiaan kun taas epäluotettavat blogit ovat herkempiä julkaisemaan oikaisuja (korostukset minun). Samalla kaikki ovat varmasti huomanneet miten helposti asiapitoisetkin julkaisut kuten sanomalehdet julkaisevat juoruja uutisina ja tuotesijoittelu valtaa alaa yhä useammassa artikkelissa. Perinteisen journalismin takana pyörii kuitenkin raha, mainosten ja levikkilukujen muodossa.

Kansalaisjournalismin puolesta puhujat haluaisivat varmasti tuoda esiin puhdasotsaisen blogaajan, joka vilpittömästi blogaa lähiympäristönsä (niin fyysisen kuin virtuaalisen) tapahtumista halunaan vain lisätä tietoa asioista. Realistisemmat tahot kuitenkin ymmärtävät asioiden olevan kaukana tästä. Todellinen kansalaisjournalismi ei ole helppoa. Kansalaisjournalismia ei ole huhujen tai tarinoiden laittaminen verkkoon. Journalismi sanana vaatii vähän enemmän työtä kuin pelkkä tiedon kerääminen. Kuten aiemminkin olen todennut, tieto pitää varmentaa ja analysoida. Vaikka tarinankerronnalla onkin oma tärkeä roolinsa, sen arvo tiedon lisääjänä on kyseenalainen.

Nimenomaan tiedon varmentamiseen ja analysointiin pitäisi uusmediatieteen puuttua. Monessa yhteydessä puhutaan nykyään siitä, että kouluissa pitäisi opetta lähdekritiikkiä ja medialukutaitoa. Muistan kuulleeni, että minullekin niitä olisi aikoinaan pitänyt opettaa (taisin itsekin jossain välissä sitä pyydellä). Siltikään lähdekritiikkiä ei missään aktiivisesti opeteta ja se on edelleen pitäisi asteella.

Oman tutkimusaiheeni ja kiinnostukseni kautta olen jo pitkään seurannut erilaisten sähköisten varmenteiden ja allekirjoitusten käyttöä — tai pikemminkin niiden käyttämättömyyttä. Teknisetkin ratkaisut sähköisille allekirjoituksille ja varmenteille ovat vielä varsin alkutekijöissään ja niiden käytettävyyteen liittyvät kysymykset ovat vielä enemmän keskeneräisiä. Kuitenkin lähteiden luotettavuuden arvioinnin kannalta olisi ensiarvoisen tärkeää pystyä luotettavasti määrittämään kuka on tiedon tuottanut (kirjoittanut, kuvannut, tms.). Nykyään monet webin lähdekriitikin oppaat koittavat opettaa tavallista käyttäjää ymmärtämään mitä selaimen osoiterivillä lukee (mihin liittyy joitakin Internet Explorerin tietoturvaongelmia) ja mitkä sivustot voisivat olla luotettavia. Kuitenkin jatkuvasti minunkin postilaatikkooni tulvii yrityksiä huijata käyttäjät jollekin sivustolle täyttämään luottamuksellisia tietoja pullollaan olevia lomakkeita. Ja se syötetty tieto ei todellakaan mene sinne, minne käyttäjä sen luulee menevän.

Valitettavasti itsellänikään ei ole tiedon luotettavuuden arviointiin tarjota mitään helppoja vastauksia. Itse asiassa minulla ei ole edes niitä vaikeita vastauksia. Vain lukuisia määrä kysymyksiä. Osaan selittää jotain teoriaoista ja tekniikoista mitä voitaisiin käyttää, mutta käytettävyystutkijana joudun vain puistelemaan päätäni. Tällä hetkellä edes tietojenkäsittelijät eivät aktiivisesti käytä mitään digitaalisia allekirjoituksia sisältäviä järjestelmiä juuri niiden vaikeakäyttöisyyden takia. Miten voimme edes kuvitella tavallisen kadun ihmisen alkavan niitä järjestelmiä käyttämään saatika ymmärtämään miten ne toimivat?