Uusmedian perusteista

Luin kurssin pakollisen kirjan (Ylä-Kotola ja Arai: Uusmediatieteen perusteet) loppuun parisen viikkoa sitten ja jouduin pitämään pitkän tauon ennen siitä kirjoittamista. Alkuun voisin todeta, että Hyvä Elämä osui omassa kirjoituksessaan varsin hyvin maaliin. Mitään uutta en kirjasta minäkään oppinut. Ja ärtymyksen määrä oli ajoittain niin suuri, että sain rauhoitella itseäni kunnolla.

Lähtökohtana voisin todeta, että kirja sisälsi lähinnä erilaisten humanististen teorioiden pyörittelyä ja vertailua. Kaikki käytännöllinen sisältö, joka voisi tarjota jonkinlaista kuvaa siitä, mitä uusmediatiede edes pitää sisällään tai mitä uusmedia edes on puuttui. Se neljän kohdan luettelokin, jota muutamassa muussa blogissa (joihin linkittäminen on mahdotonta) on toistettu oli otettu joltain muulta. Äkkiseltään haluaisin yhtyä Hyvä Elämän humanistihörhöjen haukkumiseen — itsekin sitä tein aika usein (n. joka toinen sivu) kirjaa lukiessani. Mutta yritän ymmärtää enkä halua yleistää, että kaikki humanistien tuottama teksti olisi hörhöilyä.

En kuitenkaan voi ymmärtää, miten tieteen perusteita mukamas tajoava kirja voi jättää kunnolla määrittämättä minkä perusteita siinä oikein annetaan. Samoin minusta on vaikea hyväksyä tieteellisenä julkaisuna teosta, jonka kirjoittajat pyörittävät muiden tekstejä ja ajatuksia lisäämättä siihen mitään omaa. Vaikka tieteen tekemisen pitää perustua nykyisin muiden jo aiemmin tekemälle työlle (vain hullu keksii pyörän uudelleen), pitää tieteellisessä teoksessa olla jotain omaakin. Edes graduna en olisi valmis hyväksymään tämänkaltaista ajatusten suoltamista ilman omaa selkeää analyysia. Toisaalta ehkä olen luonnontieteilijänä vain liian tyhmä ymmärtääkseni humanistisen tieteen kiemuroita ja päätelmien esittämistä. Minä kuin vain luulin, että hyvään tieteelliseen kirjoittamiseen kuuluu myös selkeys.

Osa syynä ärtymykseeni kirjaa kohtaan oli kirjoittajien ilmeisesti täydellinen ymmärtämättömyys tekniikan nykyisestä tilasta ja monien tietojenkäsittelytieteen alaan kuuluvien haarojen tutkimuksen nykytilasta (tai tilasta kirjaa kirjoittaessa). Jotenkin oudolta, ja perin keinotekoiselta, tuntui erityisesti kirjoittajien kritiikki siitä, että käyttöliittymätutkimuksessa olisi tilanteiden huomioiminen kokonaan unohdettu. Olin jo kirjan ilmestymisen aikoihin seurannut käyttöliittymätutkimusta pari vuotta ja käyttötilanteen huomioiminen oli jo silloin tärkeä osa käyttäjän tavoitteiden arvioinnissa. Ja harva tuntemani käytettävyystutkija sitoutuu vain yhteen malliin mitä noudattaa tutkimuksessaan.

Uskon vakaasti, että informaatioteknologian pohjalta rakentuva tutkimus (mitä uusmedian tutkimuskin on) hyötyy muiden tieteiden panoksesta. Uusmedian ja käytettävyyden tutkimuksessa tarvitaan monitieteellistä näkökulmaa. Tämä kirja ei sitä mielestäni kuitenkaan anna. En voi uskoa, että mitään soveltavaan tieteeseen kuuluvaa tutkimusta voidaan tehdä pelkän teorian tasolla, empiiristäkin lähestymistapaa ja kytköstä käytäntöön tarvitaan. Tässä kirjassa tuntui lähtökohtana ja päämääränä olevan pelkän teorian käsittely, käytännöllä ei ole mitään merkitystä.

Olen lukenut useita humanististen tieteiden pohjalta kirjoitettuja teoksia niin yhteiskunnasta, tulevaisuudentutkimuskesta kuin teknologian merkityksestä ja vaikutuksesta enkä koskaan ole tuntenut oloani yhtä typeräksi kuin tämän kirjan kanssa. Koko lukuprojektin aikana jouduin miettimään mitä ihmeen merkitystä tällä kaikella on uusmedian kannalta — ainakaan siinä muodossa kuin se kirjassa esitettiin. Enkä todellakaan tajunnut miten toisen kirjoittajan väitöskirja liittyi uusmediatutkimukseen.

Nykyisin monet tieteet tarvitsevat monitieteellistä lähestymistapaa omaan tutkmuskenttäänsä. Informaationteknologia ja tietojenkäsittelytiede ehkä kaikkein näkyvimmin. Ylä-Kotolan ja Arain kirja ei sitä lähestymistapaa tarjoa, se pikemminkin työntää luonnontieteiden ja teknologian edustajat yhä kauemmas humanistisesta lähestymistavasta. Onneksi käytettävyystutkimuksen yksi guruista, Ben Schneiderman on kirjoittanut kirjan, jossa hän peräänkuuluttaa uusia Leonardo da Vincejä IT:n piiriin. Tarvitsemme uusia renesanssiajan ihmisiä, jotka osaavat sujuvasti liikkua niin teknologian kuin ihmistieteiden parissa antaen meille tavan menestyksekkäästi siirtyä teknologian orjuudesta sen hyödyntämiseen.